En enää kestä tätä. Kaikkea tätä valhetta ja väistelyä. Tätä yhteiskuntaa, josta kukaan ei tunnu pitävän, mutta johon kaikki tuntuvat kuitenkin sulautuvan. En suostu uskomaan, että ihminen ajautuu tahdottomana kohti vieläkin kauheampaa tulevaisuutta.
Syksy on taas osoittautunut muutoksen tuojaksi. Pikkuhiljaa näennäinen hyvinvointini verho on alkanut rakoilemaan. Ihmissuhdekiekurat ovat ajaneet minut miettimään ja ajatusten keskeltä on noussut ohittamaton lohikäärme. Enää en pysty kiertämään tietoista minääni ja leikkimään, että kaikki on ok. Elämme hirviön kidassa. Tuo hirviö riistää, raiskaa ja tuhoaa ympäri maailman. Se tekee hirvittävää jälkeä rosvotessaan kokonaisia valtioita ja pakottaessaan koko ihmisyyttä orjakseen.
Törmään kysymykseen, että mitä oikein voin tehdä? Tahdon ruveta kaatamaan tuota hirviötä, en enää syöttää sitä. Aseet joita olen siihen jo käyttänyt, kuten “eettiset valinnat kaupassa” tai “rauhanomaiset mielenosoitukset, joita kukaan ei noteeraa”, eivät enää auta. Niiden terät ovat minulta jo kauan aikaa sitten tylsyneet. En väitä, etteivätkö nekin tekisi osaansa, mutta nyt tarvitaan kyllä jotain suurempaa. Tarvitaan rakkautta ja välittämistä, tarvitaan absoluuttista rehellisyyttä ja sitä hyvää tahtoa, joka meissä asuu. Ja sitten tarvitaan toimia. Tässä kohdassa olen kauan jumittanut. Tuntuu, että olen tämän kanssa yksin, vaikka tiedän, etten ole. Kuinka lohikäärmeen valta kumotaan? Koska nyt täytyy sananlaskun mukaan surmata se suurin lohikäärme. En tiedä missä tuon jättiläisen pää on, näen vain tulen ja savun.
Pitäisikö minun yrittää irtautua koko jutusta ja piileskellä hirviöltä jossain rauhaisassa mökissä maaseudulla? Pitäisikö minun nousta avoimesti sitä vastaan? Vai kenties yön pimeydessä? Olen laumasielu ja en pysty onnistuneesti ryhtymään tähän yksin. Tarvitsen apuanne, veljet ja siskot.
